Vapaaehtoisten sitoutuminen tuo lajille ja seuralle elinvoimaisuutta.
Talkooryhmä Yksi. Talkooryhmä Kaksi. Talkooryhmä Kolme… Tältä kuulostaa, kun seuran organisaatio on onnistuttu rakentamaan vuosikymmenien aikana ideaalilla tavalla.
Talkootyö on perinteinen, tai ainakin on ollut, osa suomalaisten urheiluseurojen toimintaa. Tehtäviä on monenlaisia, mutta päämäärä on sama, auttaa omaksi kokemaansa joukkuetta.
Vaikka talkootyö on täysin vapaaehtoista, se vaatii sitoutumista. Siksi juuri tämä on monelle urheiluseuralle iso nykyhaaste. Ensimmäiset talkoolaiset tulevat hallille jo pari tuntia ennen ottelun alkua. Pelin jälkeen menee vielä ainakin tunti ennen kuin pääsee lähtemään kotiin. Niinpä lajin ikipuurtajien määrä on uhkaavasti vähentynyt.
Vaikka talkootyö on vapaaehtoista, osa tehtävistä vaatii lakisääteisen koulutuksen. Esimerkiksi järjestysmiehillä pitää olla järjestysmieskortti.
Salibandyssä ei voida puhua ammattilaissarjasta, jos ei makseta oikean ammattilaisen palkkaa. Se ei tee vielä pelaajasta veroja maksavaa ja eläkekertymää kartuttavaa ammattilaista, jos saa pieniä korvauksia pelaamisesta.
Amatöörilajissa kauden aikana pelattavien otteluiden määrällä on seuralle iso merkitys. Kotiottelusta huolimatta, monelle seuralle kotiottelu on taloudellisesti miinusmerkkinen. Kulut ovat suuremmat kuin tulot.
Mitä useammin kauden aikana otteluita pelataan, sitä enemmän seura tekee tappiota. Sponsoritulotkaan eivät kasva, vaikka kotiotteluita olisi enemmän. Nurinkurista, mutta se on monella paikkakunnalla salibandyn arkitodellisuutta.
Pitäisikö F-liigassa pelata nykyiset 33 ottelua vai vähemmän? Tätä on pohdittu viime aikoina. Vastaus riippuu, keneltä kysytään. Amatöörilajissa on kuitenkin kyse pelaajan jaksamisesta ja mahdollisuudesta sitoutua lajiin opiskelun, työuran sekä perhe-elämän ohessa. Työelämässä mukana oleva pelaaja harkitseekin uransa jatkoa aina kausi kerrallaan.
Yhtäkään F-liigan ottelua ei pelattaisi kuitenkaan ilman seuran vapaaehtoisia talkoolaisia. Tätä tärkeää näkökulmaa ei pidä ohittaa. Seuratyön pitkänlinjan puurtajat ovat valitettavasti katoava ryhmä. Ihmisten elämänrytmi kulkee arjessa, etenkin viikonloppuisin, eri tavalla kuin menneinä vuosikymmeninä.
Talkootyöhön sitoutuminen pitkällä aikavälillä on entistä haasteellisempaa. Tämän ongelman tiedostavat kaikki, jotka ovat seurassa vastuussa talkoolaisten hankkimisesta.
Mitä enemmän pelejä kaudessa pelataan, sitä enemmän on vaikeuksia saada vapaaehtoisia mukaan. ”Ruhtinaallinen” palkka, mahdollinen makkara ja kahvi, ei kaikkia houkuttele. Etenkin nuoria on vaikea saada mukaan. Niinpä monet seurojen vapaaehtoiset ovatkin olleet mukana jo vuosikymmenien ajan.
F-liigan elinvoimaisuutta ei ratkaista ylisuurilla ottelumäärillä, vaan pääsylipun ostaneiden määrällä. Fokus tulee olla, ei ottelumäärissä, vaan maksavan yleisön houkuttelemisessa lajin ulkopuolelta katsomoihin. Yleisömäärät tulisivat olla moninkertaisia verrattuna nykyisiin. F-liiga on elinvoimainen, jos seuratkin ovat elinvoimaisia.
”Kokonaiskuva ei ole edelleenkään kaikille selkeä, että mitä tämä aiheuttaa pitkällä aikajänteellä. Pelaajat, taustaihmiset ja talkoolaiset jakselee varmasti aina vuoden kerrallaan, mutta pitkäjänteisesti kynttilä palaa koko ajan. Ei ole mitään toivonkipinää helpotuksesta. Ei ole kuitenkaan sellaista toivetta, että kellekään olisi mitään NHL-uraa tulossa. Se näköalattomuus tässä huolestuttaa. Pelko siitä, että mennään vähän ikään kuin kohti luvattua maata, mutta pääseekö kukaan enää perille, vaan katkeaako kameleilta selät.” (Antti Vääri, FBC Turku).
”Pahimmassa tapauksessa tulemme sokeutemme keskellä myös uuvuttaneeksi monet tärkeät vapaaehtoiset, seuratyöntekijät ja muut joukkueiden taustoilla tärkeää työtä tekevät. Ei kuulosta hyvinvoivalta salibandyliigalta, eikä tuotteelta, jota olisi helppo myydä mihinkään suuntaan.” (Santeri Raatarila, TPS Salibandy)
He mahdollistavat ottelutapahtumat (kuvat)
